Ei paineita

Eilen oli taas ratsastustunti, mutta en ajatellut tarkemmin kertoa itse tunnin kulusta tässä postauksessa. Tällä kertaa ajattelin pohtia epäonnistumisia ja niihin suhtautumista ihan yleisellä tasolla. Edellisestä lauseesta saattaakin jo päätellä, että eilinen tunti ei mennyt  niin kuin Strömsössä. Olen viimeaikoina hehkuttanut moneen otteeseen täällä blogin puolella sitä miten olen saanut Bambista ihan uudella tavalla "otteen", ja tällä kertaa se ote kyllä loisti poissaolollaan.

Tämä laji on omasta mielestäni maailman antoisin ja ihanin silloin kun se näyttää parhaat puolensa, mutta totuus on se että tähän lajiin kuuluvat myös epäonnistumiset. Silloin kun on mennyt pitemmän aikaa hyvin epäonnistumiset tuntuvat tietenkin pahemmilta, kun sieltä  pilvilinnoista putoaa alas kovaa ja korkealta. Fakta on  kuitenkin se etteivät onnistumiset tuntuisi niin hyvältä, ellei niitä epäonnistumisiakin tulisi. Uskon myös että juuri epäonnistumiset saavat meidät ratsastajat innostumaan  niistä vähän pienimmistäkin onnistumisista.

Olen huomannut että olen välillä kova kasaamaan paineita. Kyse ei ole itsetunnon tai sisukkuuden puutteesta, vain yksinkertaisesti siitä että haluan niin määrätietoisesti onnistua. Jos minulla menee koe tai ratsastustunti hyvin, osaan tietenkin iloita siitä, mutta jossain takaraivossa on kuitenkin sellainen tunne että ainakin yhtä hyvään suoritukseen pitäisi pystyä jatkossakin. Ratsastaessa tämä aiheuttaa useasti turhia paineita, ja sen takia onnistumisen jälkeinen  tunti ei tapaa mennä yhtä hyvin. Hevonen kuin sattuu aistimaan ihmisen mielentilan, ja sen takia hevonenkin tuntee ihmisen paineet, jotka saattavat pahimmassa tapauksessa muistuttaa hyvinkin paljon jännitystä. Siksi yritänkin tällaisissa tilanteissa rauhoittua parhaani mukaan.

Eilinen epäonnistumisemme ei kuitenkaan riippunut paineista, eikä jännityksestä. Edellisen kappaleen kirjoitinkin vain muistuttaakseni ensisijaisesti itseäni, mutta myös teitä lukijoita, siitä että kaikilla meillä on oikeus epäonnistua, eikä se maailma epäonnistumisiin kaadu.

 Eilen kävi pikemminkin niin että hermostuin sen seurauksena että meillä meni huonosti. En tietenkään hermostunut Bambille, vaan itselleni. Koitin olla näyttämättä hermostumistani Bambilla, mutta se tietenkin vaistosi sen.

Huomasin jo karsinassa, ettei päivä ollut meille kummallekaan paras mahdollinen. Bambi ei ollut ihan yhtä hyvä  ratsastaa kuin se on muuten viimeaikoina ollut, ja viimeistän tunnilla huomasin että se oli itselleen epätyypillisen levoton. En kuitenkaan halua millään lailla pistää epäonnistumistamme Bambin syyksi, sillä suurin syy oli yksinkertainen: minä itse en ratsastanut edes yhtä hyvin kuin tavallisesti olen viime aikoina ratsastanut Alkutunnista jouduin ratsastamaan Bambia vähän kovemmilla avuilla, mutta kun olin saanut Bambin paremmin kuulolle tajusin hetken päästä ratsastaa pienimmillä avuilla . Sen jälkeen meillä sujui hetken ihan hyvin, kunnes alettiin siirtymään raviin. Siinä vaiheessa meidän lapa puskee keskelle kenttää- ongelmamme tulikin taas esille. Siitä en viitsi enää kirjoittaa sen enempää, sillä siitä on tässä blogissa ollut jo aika paljon juttua.

Tunnin jälkeen olin tietysti pettynyt omaan ratsastukseeni. Positiivisena ihmisenä koetin kuitenkin keksiä jotain positiivista tästäkin tunnista, ja keksin kuin keksinkin pari asiaa: me emme nimittäin jääneet haahuilemaan keskelle kenttää, ja lopuksi sain ravin ihan kivasti suoraksi, vaikka olisinkin voinut ratsastaa kulmat paremmin. Tästä jatketaan, ja suunta on ylöspäin! jokainen meistä epäonnistuu välillä, mutta sen ei saa antaa lannistaa.