Armoton, mutta ei sydämetön

Miten ratsastusleirin aikana on aina sellainen fiilis ettei osaa ratsastaa sitten yhtään? Se riippuu siitä että viikon aikana ehtii paneutua syvemmälle istuntaan ja ratsastukseen kuin tavallisilla tunneilla.

1.

2.

3.

Fiilis oli tämän päivän tunnilla kutakuinkin kuvatun lainen. Tuntui siltä että olen juuri alkeiskurssin aloittanut ratsastuksesta mitään tietämätön aloittelija. Tämä on varmasti tunne johon moni hevosharrastaja voi samaistua. Joskus täytyy kuitenkin peruuttaa askeleen verran ratsastuksen suhteen, jotta pääsisi taas pari askelta eteenpäin. Juuri näin me teimme tänään.

4.

5.

Tämän päivän ratsastustunti ei siis tosiaankaan ollut ratsastuksellisesti mitenkään hyvä, mutta sitäkin opettavaisempi. Perusongelmani on tosiaan edelleenkin se sama suoruus( kun kirjoitan tätä huomaan taas suoristautuvani tietokoneen äärellä;). Saatan siis istua ihan tosi vinossa, enkä edes huomaa sitä itse. Kun sitten yritän antaa hevosellle pohkeita pitääkseni sen uralla se ei tietenkään tiedä mitä tehdä. Miten se voisikaan tietää, kun pohje sanoo toista, ja kroppa toista?. Siinä vaiheessa se kokee parhaaksi vaihtoehdoksi yksinkertaisesti mennä keskelle. Siinä ilmenee sitten toinen ongelma. Minä en jatka ratsastamista, vaan jään johonkin ihmeen avuttomaan tilaan. Eli siinä tilanteessa kun minun pitäisi kertoa hevoselle mitä tehdä ja ratsastaa, minä jään paikoilleni. Kysymys ei siis ole siitä ettenkö osaisi istua suorassa, vaan suurin ongelma on jälleen kerran psyykkinen. Tästä mielentilasta täytyy päästä eroon. Kukaan muu ei sitä hevosta ratsasta, eikä hevonen myöskään ole mikään ajatustenlukija.

6.

7.

Tänään me yksinkertaisesti ratsastimme niin kauan että tästä mielentilasta päästiin eroon. Voin kertoa että tämä oli oikein fiksu veto. Ensinäkin kaksi tuntia saman virheen kanssa painimista saa minun sisuni nostamaan päätänsä. Tunnin lopulla huomasin jo ajattelevani ettei tämä piru vie voi mennä näin. Siinä tilanteessa kun seistään keskellä kenttää mikä tahansa on parempi vaihtoehto kuin jäädä sinne seisomaan. Miksi siinä tilanteessa sitten lopetetaan ratsastaminen? Niin, sanopa se.  Tunnin lopulla kylläistyin tähän ongelmaan pahan( tai hyvän) kerran. Lopulta totesin että nyt mennään sinne uralle, maksoi mitä maksoi. Ihme kyllä Tarakin rentoutui heti mielentilani muuttuessa. Se huomasi että nyt tuolla kuskilla on jokin päämäärä ja se tietää mitä tehdä. Tässä vaiheessa minä aloin toistaa päässäni oikein kunnolla: istu suorassa, kyynärpäät kiinni kylkiin, mutta älä purista, kädet leveällä ja peukalo ohjan päälle. Ja kas kumma, pysyimme uralla tunnin loppuun asti.

8.

9.

10.

11.

Tätä voisi kutsua melkeinpä työvoitoksi. Olimme kaikki kolme hikisiä tunnin jälkeen, mutta fiilis oli katossa. Joskus sitä vain täytyy ratsastaa pitkän kaavan mukaan, ja yksinkertaisesti kieltäytyä antautumasta. Joskus se vaatii parin tunnin työn, mutta se on sen arvoista. Ratsastajanopettajalta, ratsulta ja ratsastajalta se tosiaan vaatii sinnikkyyttä, mutta joskus ei vain voi antaa periksi oman itsensä tai muiden takia. Tämän päiväinen tunti ei ollut kevyt, mutta en haluaisikaan sellaista ratsastuksenopettajaa joka ei vaatisi minua korjaamaan virheitäni jos ne ovat sellaisia että pystyn ne tässä vaiheessa korjaamaan.

12.

13.

14.

Armottomuus ja sydämettömyys ovat tosiaankin eri asioita. Minä olen monessa tilanteessa armoton itseäni kohtaan. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä etten välittäisi itsestäni, päinvastoin.

Mikä oli sinun lempikuvasi?