Suoraan sanottuna ratsastus ei ole hetkeen innostanut minua kovinkaan paljon. Tietenkin minä pidän kovasti Tarasta, Bambista ja Mirellasta, enkä ole edes ajatellut lopettamista. Ratsastus on kuitenkin jäänyt sivuosaan. Sitä paitsi Bambi ja Tara ovat vuorotellen arkoneet jalkojaan, joten tässä tuli hetki sitten vähän liian pitkä paussi ratsastuksesta. Mistään pahasta vaivasta ei kuitenkaan ollut kysymys, eikä kumpikaan ontunut. Ainakin selästä käsin tuntui vähän yli pari viikkoa sitten siltä että Tara heitti hiukan painoa pois vasemmalta etujalaltaan, ja sen nivelet pitivät aika pahaa ääntä. Päätimme kuitenkin Annikan kanssa että olisi paras viedä Tara talliin ja antaa sen levätä, jottei tilanne ainakaan pahentuisi. Nyt Taran jalka on kuitenkin ihan kunnossa, ja sillä ratsastetaan.
Paussi ei tietenkään ole vaikuttanut omaan ratsastukseeni positiivisesti, ja olen junnannut ratsastajana samalla tasolla. Tästä syystä myös blogi on elänyt hiljaiseneloa aivan liian pitkään, enkä sitä paitsi ole saanut tallilta hetkeen hyviä kuvia.
Kaikki ratsastusta vähän pidempään harrastaneet tietävät varmasti sen tunteen kun koko istunta ja
apujenkäyttö tuntuu 1000 osaiselta palapeliltä jonka palat eivät ikinä tule osumaan paikoilleen. Tämähän on tietenkin totuus, sillä eihän täydellistä hevosta saatikka sitten ratsastajaa ole olemassakaan. Tämä on kuitenkin fakta joka aina välillä saa tällaisen perfektionismiin taipuvaisen ihmisen aina välillä stressaamaan ihan liikaa. Eikö sitä voisi mielummin ottaa vapautena ja helpotuksena? Jos ei kukaan muukaan ole täydellinen, niin ei tarvitse minunkaan olla. Kaikki pitää aloittaa jostain pienenestä, jotta sitä voi myöhemmin kehittää suuremmaksi ja paremmaksi. Erityisesti tässä lajissa tärkeintä on se että jaksaa yrittää ja tsempata itseään parempiin suorituksiin, eikä anna periksi. Sisuksikin sitä luonteenpiirrettä tavataan suomessa kutsua.
Viimeaikoina olen miettinyt syytä siihen miksi tämä laji vaikeudestaan huolimatta edelleenkin tuntuu omalta jutulta. Välillä tuntuu siltä että sitä junnaa paikoillaan eikä kehity mihinkään, mutta silti sitä jaksaa yrittää parhaansa. Itse pyörittelen tätä kysymystä päässäni melkein aina kun ratsastus ei mene niin hyvin kuin toivoisin. Aina tähän kysymykseen löytyy vastaus, ja sitä paitsi se vastaus löytyy melkein aina samalla tavalla. Tällä kertaa sain vastauksen tähän kysymykseen maanantain ratsastustunnilla. Sää oli aivan ihana, samoin Bambi. Ratsastus tuntui niin ihanalta ja harmooniselta. Meillä meni taas pitkästä aikaa hyvin, ja tuntui siltä että sekä minä että Bambi nautimme olostamme. En nyt tiedä nauttiko Bambi olostaan niin paljon kuin minä, mutta joka tapauksessa se vaikutti kovin tyytyväiseltä. Totesimme Annikan kanssa tunnin jälkeen että tämä se vasta on elämää, tällaista sen pitäisi aina olla. Samaa mieltä taisi olla myös Bambi mutustellessaan heiniään.
Paussi ei tietenkään ole vaikuttanut omaan ratsastukseeni positiivisesti, ja olen junnannut ratsastajana samalla tasolla. Tästä syystä myös blogi on elänyt hiljaiseneloa aivan liian pitkään, enkä sitä paitsi ole saanut tallilta hetkeen hyviä kuvia.
apujenkäyttö tuntuu 1000 osaiselta palapeliltä jonka palat eivät ikinä tule osumaan paikoilleen. Tämähän on tietenkin totuus, sillä eihän täydellistä hevosta saatikka sitten ratsastajaa ole olemassakaan. Tämä on kuitenkin fakta joka aina välillä saa tällaisen perfektionismiin taipuvaisen ihmisen aina välillä stressaamaan ihan liikaa. Eikö sitä voisi mielummin ottaa vapautena ja helpotuksena? Jos ei kukaan muukaan ole täydellinen, niin ei tarvitse minunkaan olla. Kaikki pitää aloittaa jostain pienenestä, jotta sitä voi myöhemmin kehittää suuremmaksi ja paremmaksi. Erityisesti tässä lajissa tärkeintä on se että jaksaa yrittää ja tsempata itseään parempiin suorituksiin, eikä anna periksi. Sisuksikin sitä luonteenpiirrettä tavataan suomessa kutsua.
Viimeaikoina olen miettinyt syytä siihen miksi tämä laji vaikeudestaan huolimatta edelleenkin tuntuu omalta jutulta. Välillä tuntuu siltä että sitä junnaa paikoillaan eikä kehity mihinkään, mutta silti sitä jaksaa yrittää parhaansa. Itse pyörittelen tätä kysymystä päässäni melkein aina kun ratsastus ei mene niin hyvin kuin toivoisin. Aina tähän kysymykseen löytyy vastaus, ja sitä paitsi se vastaus löytyy melkein aina samalla tavalla. Tällä kertaa sain vastauksen tähän kysymykseen maanantain ratsastustunnilla. Sää oli aivan ihana, samoin Bambi. Ratsastus tuntui niin ihanalta ja harmooniselta. Meillä meni taas pitkästä aikaa hyvin, ja tuntui siltä että sekä minä että Bambi nautimme olostamme. En nyt tiedä nauttiko Bambi olostaan niin paljon kuin minä, mutta joka tapauksessa se vaikutti kovin tyytyväiseltä. Totesimme Annikan kanssa tunnin jälkeen että tämä se vasta on elämää, tällaista sen pitäisi aina olla. Samaa mieltä taisi olla myös Bambi mutustellessaan heiniään.
Mulle istunta on vain 5-osainen palapeli: kyynärpääkulma, kantapäät, jalan paikka, nyrkit, ylävartalo. Ainoat mitä mun pitää oikeasti ajatella ovat oikeastaan jalan paikka ja kyynärpääkulma, sitten istuntani on niin lähellä täydellistä kuin sen ikinä tulen saamaan. :D
VastaaPoistaItseä ratsastus ja hevosten hoito ei ikinä kyllästytä, vaikka Tomppakin on ollut jo jonkin aikaa jalkapotilaana eikä sitä voi liikuttaa normaalisti. Ratsastuksessa kehittyy sitä hitaammin mitä pidemmälle pääsee, sekin on totuus jolle ei mahda mitään. Mutta minuapa ei haittaa, pusken vaan menemään - meni sitten miten menikään. Mun onkin tosi hankala kuvitella, että niinkin rentouttavasta asiasta kuin ratsastuksesta voi edes stressata. Tämänhän pitäisi olla harrastus, eikä paineistettu suorittamiskenttä. Minun neuvoni onkin, että keskityt pitämään hauskaa hevosen selässä, ratsasta ilman satulaa, riimulla, maastossa, tee kaikkea superhauskaa josta tykkäät, käy vaikka talutuslenkeillä! Sun ei tarvitse suorittaa, koska ratsastuksen pääasia on pitää hauskaa - ainakin meille harrastelijoille. :)
Kiitos:)ei muakaan hevoset ole ikinä kyllästyttänyt, enemmänkin on ehkä turhauttanut se että sama virhe toistuu kokoajan tietyn ajan, eikä se koskaan täysin lopu. Tuo stressi oli ehkä huono sanavalinta, sillä en mä kyllä suoranaisesti stressaa. Tuota tunnetta on vain hankala pukea sanoiksi. Tuo on kyllä ihan totta että aina pitäisi mennä tallille pitämään hauskaa, eikä suorittamaan. Silloin tapaa ratsastuskin onnistua paremmin.
Poista