Periksi ei anneta!

Moi taas! blogini kautta tuon harrastukseni kaikkien nähtäväksi, ja olen käytännössä täysin vapaata riistaa arvosteltavaksi kenen tahansa anonyymin toimesta(mutta suureksi ilokseni en ole saanut mitään inhottavia tai edes negatiivisen tuntuisia kommentteja, kiitos siitä teille lukijoille:) mutta minun mielestäni on kuitenkin aika epäreilu juttu että ketä tahansa voi kommentoida minusta ihmisenä(sen mitä blogin perusteella tiedätte)tai minusta ratsastajana ihan mitä tahansa, ilman että minulla on aavistustakaan siitä ketä kommentin takana on.  Mutta itsepä olen blogini perustanut ja itseni tähän asemaan asettanut.

Mutta netti maailma tai ikävät kommentit eivät todellakaan ole tämän postauksen aihe, sillä en tosiaankaan ole uskottavin ihminen kirjoittamaan tästä aiheesta, koska en ole ikinä joutunut kenenkään arvostelun kohteeksi netissä.  Halusin kuitenkin aloittaa postauksen näin, koska blogimaailmalla on paljon tekemistä tämän postauksen aiheen kanssa, nimittäin siitä paineesta onnistua täydellisesti jota aika moni hevosharrastaja jossain vaiheessa kehityskaarta ratsastajana kokee. Itse olen aika monissakin asioissa melkeinpä perfektionisti, ja vaadin itseltäni aina juuri niin paljon kun suinkin pystyn toteuttamaan, ja ketään muu ei tosiaankaan ole minulle yhtä ankara kun minä itse. Se on sitä niin sanottua kunnianhimoa, ja tiedostan että se vie minua eteenpäin, mutta samalla osaan aina välillä olla liiankin armoton itseäni kohtaan. Ratsastajana olen hyvinkin ylianalyyttinen, ja saatan joskus illalla ennen kun nukahdan kelata mielessäni sitä mitä minun ratsastuksessani pitää parantaa. Se ei ole millään lailla stressaamista, vaan itsensä analysointia, jossa olen kehittynyt jo aika hyväksi.

Totuushan on se että kenenkään ihmisen elämä ei ole ruusuilla tanssimista, vaikka se joskus netin välityksellä siltä tuntuu. Sama asia koskee myös ratsastajan tietä hyväksi ratsastajaksi, joskus menee vaikka kuinka hyvin, ja joskus sitä taas tippuu alas rytinällä, ja joskus tämä tapahtuu jopa kirjaimellisesti;) mutta minä koitan aina parhaani mukaan ajatella asian niin että alas vajotaan sen takia että sieltä saadaan nousta ylös. Meidän treeni kesä Bambin kanssa ei ole minun mielestäni mennyt toivotulla tavalla, ja uskoin ja halusin että olisin syksyn tultua parempi ratsastaja kun mitä nyt olen. Meidän viime kevät oli Bambin kanssa tosi nousujohtoinen ja homma toimi mielestäni todella hyvin, mutta nyt kesällä olemme edenneet alamäkeä. Kesäkuussa treenattiin niinkin helppoa asiaa kun suoran käynnin ratsastamista, siitä ollaan onneksi edetty suuri askel eteenpäin. Mutta vaikka olen treenannut  helpompia asioita kun keväällä, niin olen taatusti oppinut tämän alamäkikauden aikana paljon erilaisia asioita. Koko Heinäkuun treenit koskivat melkein vain ja ainoastaan suoran käynnin ratsastusta hyvällä ohjastuntumalla. Jämähdettiin aikalailla paikoillemme koska minä yksinkertaisesti yritin liikaa ja tein mielessäni helpostakin asiasta vaikean, ja minulla oli pakonomainen tarve onnistua, enkä osannut rentoutua. Yhdellä treenikerralla Annika sitten sanoikin nämä mahtavat sanat jotka pidän parhaani mukaan aina mielessäni kun ratsastan: Less is more! tästä kerrasta alkaen ollaan taas noustu paljon eteenpäin, enhän minä täydellisesti ole sen jälkeen ratsastanut mutta pakonomainen täydellisyydentavoittelu on kadonnut, vaikka edelleenkin olen tiukka itseäni kohtaan . Eilen huomasimme taas yhden asian jota täytyy kehittää: nimittäin ravi - käynti  siirtymiset.

Bambi oli hankkinut varkain itselleen ruohonkorren kun menin sillä riimulla ja lopuksi se oli jotenkin joutunut sen häntään, ahneella on p....inen loppu;)
Tuntuuhan se tyhmältä että treenasin ratsastuskoulussa esteiden hyppäämistä laukassa ja ravissa
pohkeenväistöjä, ja nyt treenataan nättejä ja sujuvia ravi - käynti siirtymisiä. Syy tähän on tietysti se että Tara ja Bambi ovat paljon herkempiä ratsastaa, eivätkä todellakaan ole mitään automaatteja. Ongelma on niinkin pieni että minä pidennän ohjia ravinnostossa ihan vaan tyyliin 3 senttiä, ja käsi ei ole ravissa ihan vakaa. Aikamoista viilausta, mutta tätä se Kouluratsastus on;) toisaalta on tylsää huomata että miten vähän sitä osaakaan, mutta toisaalta tämä on juuri se mitä kouluratsastuksessa saa minut innostumaan, enkä minä kauan jaksaisikaan sellaista harrastusta joka ei toisi eteeni jotain haasteita. Mutta Hitto vie, me treenataan ne ravinnostot kuntoon ja joku päivä me noustaan takaisin samaan moodiin kun keväällä mutta tällä kertaa kokemusta rikkaampana ja paremmalla perusratsastuksella, sano minun sanoneen! periksi ei todellakaan anneta, tämä on tätä minun suunnatonta itsepäisyyttäni..;)